Kylmän sodan aikaan 1960-luvulla lännessä oli paljon levottomuuksia, muun muassa radikaalien liikkeiden nousun takia. Samalla myös itäisellä, Neuvostoliiton vaikutuksen alaisella piirillä oli erinäistä muutosliikettä havaittavissa. Tsekkoslovakiassa muutokset johtivat erilaisiin reformeihin ja lopulta myös Neuvostoliiton interventioon alueella. Prahan kevät oli yksi merkittävimmistä tapahtumista, joka uhkaakin nyt toistua.

Artikkeli on julkaistu alun alkaen 30.1.2019.

Tšekkoslovakia oli melko kehittynyt valtio teollisesti ennen toista maailmansotaa ja sen päätymistä itäblokkiin 1940-luvun lopulla. Maan talouden kehitys oli hidasta ja se polki paikallaan 1960-luvun alussa, kun Neuvostoliiton säädelty ja kankea talouden koneisto ei sallinut maan teollisuuden kasvua resurssien kannalta optimaalisella tavalla. Taustalla olivat lähinnä Neuvostoliiton painotukset Tšekkoslovakian kannalta väärille teollisuuden aloille. Maassa suunniteltiinkin presidentti Antonin Novotnyn johdolla talouden reformi vuonna 1965 (reformi hyväksyttiin vuonna 1966, toimeenpano 1967), minkä myötä kansa alkoi vähitellen vaatia myös poliittisia muutoksia. Uudistukset tosin johtivat monenlaiseen vastustukseen niin Kommunistisen puolueen sisällä kuin myös muualla maassa, minkä myötä Novotnyn paikan presidenttinä otti lopulta Ludvik Svoboda.

Huhtikuussa 1968 Slovakian kommunistisen puolueen johtaja Alexander Dubcek julkaisi uudistusmielisen ohjelmansa, joka sisälsi muun muassa lehdistön oikeuksien laajentamisen, laajemman sananvapauden ja vapaamman liikkuvuuden. Ajatusten taustalla oli kuitenkin virallisesti sosialismi, sillä uudistuksia perusteltiin sillä, että yläluokasta vapautumisen lisäksi yksilöillä tulee olla myös muita vapauksia, joiden myötä ihmiset eivät ole enää sidoksissa luokkaan. Uudistuksilla ei haluttu hyökätä varsinaisesti Neuvostoliiton periaatteita vastaan – moni poliitikko joutui täten varomaan sanojaan kannattaessaan uudistuksia – vaan tarkoitus oli lähinnä osoittaa, että jotkin kommunismin periaatteista olivat aikansa eläneitä. Uudistuksilla pyrittiin myös poliittisten puheiden mukaan pääsemään niskanpäälle kamppailussa kapitalismia vastaan.

Alun perin reformien tarkoitus oli edetä hitaasti ja niiden oli tarkoitus olla sosialistisen puolueen valvonnassa. Tämä ei kuitenkaan täysin toteutunut, sillä ajalle tyypilliset radikaalit liikkeet omaksuivat ajatukset nopeasti ja pääsivät ajamaan niitä eteenpäin osittain hallitsemattomasti. Sananvapaus ja etenkin sensuurin katoaminen (virallisesti heinäkuun lopussa) antoivat näille uusille toimijoille mahdollisuuden päästä ääneen ilman rangaistuksia. Ennen sensuurin poistamista kaikki lehdistön toiminta oli avointa vain niille, jotka olivat ”oikeassa” eli puhuivat Neuvostoliiton parhaaksi katsomalla tavalla, nyt tilanne oli avoimempi ja mielipidekenttä laajeni.

Avoimempi kenttä mahdollisti myös opposition äänen saamisen kuuluviin, mikä herätti osaltaan kommunistisen puolueen huolen siitä, tapahtuisiko reformi tosiaan vain heidän valvovan silmänsä alaisuudessa. Näiden huolten lisäksi oppositio sai myös mahdollisuuden kritisoida hallituksen toimintaa. Siihen ei kuitenkaan puututtu, sillä reformeja haluttiin todellisesti ajaa eteenpäin. Lisäksi monet poliittiset toimijat kiistelivät pitkään siitä, mikä on oikea talouden toimintamuoto. Osa halusi enemmän sosialistista talouspolitiikkaa, toisaalta uudistusmieliset olivat vahvasti sosialismin ja kapitalismin sekoituksen kannalla.

Neuvostoliiton reaktio

Samalla kun politiikan uudistuminen johti uudenlaiseen keskusteluun maan sisällä, syntyi myös osalle toimijoille huoli siitä, miten kommunismin käy, mikäli uudistukset leviävät entistä laajemmalle. Neuvostoliiton sisällä oli erilaisia reaktioita Tšekkoslovakian tapahtumiin. Muun muassa Unkarissa uudistuksia seurattiin mielenkiinnolla ja niitä jopa kannatettiin osittain. Maaliskuun lopussa vuonna 1968 pidetyssä Varsovan liiton tapaamisessa Tšekkoslovakian suunnittelemat reformit asetettiin useiden kysymysten alaisuuteen, mutta niille ei varsinaisesti tehty mitään, sillä konkreettista evidenssiä muun muassa Neuvostoliitosta irtaantumiselle ei ollut. Huoli Tšekkoslovakian ajautumisesta demokratian tielle oli tosin olemassa.

Heinäkuussa 1968 Neuvostoliitto yritti pysäyttää tai ainakin rajoittaa uudistusten syntymistä. Tämän saavuttamiseksi käytiin keskusteluja valtioiden välillä Slovakian alueella. Neuvotteluissa Dubcek vakuutteli maan pysyvän uskollisena Neuvostoliitolle, eikä se yrittäisi tehdä minkäänlaista vallankumousta. Neuvottelujen myötä Neuvostoliitto taipui eräänlaiseen kompromissiin ja suostui vetämään joukkojaan pois Tšekkoslovakiasta. Tämä vaati sen, että maa suostui kitkemään anti-sosiaalisia taipumuksia, lupautui olemaan uskollinen Varsovan liitolle ja suostui estämään demokraattisten puolueiden nousua. Samalla lehdistön toiminta tuli ottaa jälleen tiukempaan valvontaa. Neuvostoliiton armeija vetäytyikin Tšekkoslovakiasta Bratislavan konferenssin jälkeen elokuussa 1968, kun Tšekkoslovakia suostui toteuttamaan edellä esitetyt vaatimukset.

Syyskuussa 1968 Neuvostoliiton kärsivällisyys oli kuitenkin lopussa. Uudistusten kitkeminen ei ollut tarpeeksi vahvaa ja anti-sosialististen voimien leviäminen oli jatkunut. Samalla pelättiin myös uudistusten leviävän muihin itä-blokin maihin. Tämän takia Neuvostoliitto päätti Varsovan liiton avulla miehittää Tsekin. Tälle miehitykselle annettiin jälkikäteen oikeutus Neuvostoliiton median kautta, kun se julkaisi keksittyjä avunpyyntöjä, jotka olivat muka tulleet Tšekkoslovakian valtion johtajilta. Tähän pyyntöön vastaaminen taas perustui Neuvostoliiton alueiden keskinäiseen ystävyys- ja avunantosopimukseen, joten tämän myötä joukkojen siirtyminen alueelle ”avunannon” takia oli myös virallisesti oikeutettua ja noudatti sopimuksia. Taustalla vaikutti myös Breznevin oppi, jonka mukaan Neuvostoliitolla on oikeus puuttua niiden maiden sisäiseen tilanteeseen, jotka ovat luisumassa kohti kapitalismia.

Miehitys oli nopeasti ohi. Se alkoi 20.8.1968 yöllä ja päättyi jo seuraavana päivänä. Noin 200.000 sotilaan joukko siirtyi maahan ja otti sen haltuunsa. Valtaus päättyi jo 21.8 aamulla. Konfliktissa kuoli arviolta 72 slovakkia ja Tsekkiä, minkä lisäksi lähes 500 sai vakavia vammoja. Valtaus sujui pääosin rauhallisissa merkeissä, sillä armeija ei vastustellut ja Dubcek kielsi vastarinnan. Vastarinta oli hajanaista ja tapahtui lähinnä ääriaineksen toimesta. Osa vastarinnasta oli myös lähinnä tuen osoittamista Svobodalle ja Dubcekille, muun muassa osa kylistä vaihtoi nimekseen Dubcek hämätäkseen neuvostojoukkoja.

Kansalaiset vastustivat Varsovan liiton joukkoja. Kuva: Reijo Nikkilä, Public domain, via Wikimedia Commons

Invaasio johti useisiin protesteihin niin Tšekkoslovakiassa kuin muissakin maissa. Tšekkoslovakiassa järjestettiin väkivallattomia mielenosoituksia, minkä lisäksi maahan tulleille sotilaille tehtiin vaikeaksi löytää kaupunkeja piilottamalla tiekyltit. Vastustuksen kiihtyessä myös Neuvostoliitto joutui hieman taipumaan ja päästi Dubcekin vapaaksi ja antoi tämän jopa toteuttaa nimellisesti reformeja pienemmässä mittakaavassa. Tosin 1969 hänet erotettiin toimestaan ja sijoitettiin vähemmän merkittäviin tehtäviin. Romaniassa Varsovan liiton toiminnat lytättiin täysin ja Albania vetäytyi Varsovan liitosta, sillä sen mielestä hyökkäys oli sosialistista imperialismia. Suomessa tapahtumat johtivat poliittiseen myllerrykseen ja muun muassa SKP jakautui sisäisesti kahtia niihin, jotka kannattivat ja niihin, jotka vastustivat Neuvostoliiton aktia. Tosin Suomessa tapahtumiin otettiin vähän kantaa julkisesti johtuen Paasikiven-Kekkosen linjasta, jonka mukaan Suomen tuli säilyttää hyvät ja luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon. Täten tuomitsevat lauseet olisivat voineet heikentää maan suhteita itään. Suurin osa läntisistä maista paheksui toimintaa välittömästi sen alettua, mutta mitään konkreettisia toimia ei laitettu alulle Tšekkoslovakian auttamiseksi.

Syksyllä 1968 Tsekkoslovakian johto joutui allekirjoittamaan niin sanotun Moskovan sopimuksen. Tämän sopimuksen myötä Varsovan liiton joukot saivat luvan jäädä maahan, minkä lisäksi johto pääsi vapaaksi Moskovasta ja sai palata takaisin Prahaan. Samalla maassa alettiin toteuttaa ”normalisoivaa” politiikkaa, mikä käytännössä tarkoitti jo suoritettujen reformien alasajoa ja paluuta vanhaan järjestykseen. Esimerkiksi jo syyskuussa 1968 syntyi laki median sensuurista. Marraskuussa maan hallitus kielsi mediaa esittämästä negatiivista kantaa Neuvostoliiton tekemään valtaukseen. Kaikki eivät tätä ohjetta noudattaneet ja muun muassa ”Reporter”-lehden julkaisu kiellettiin kuukaudeksi. Maaliskuussa 1969 täyteenpantiin täydellinen sensuuri maahan, mikä taas tarkoitti sitä, että normalisaation peruuntuminen tehtiin toistaiseksi mahdottomaksi. Reformien palautuksen jälkeen ainoa näkyvä muutos oli jonkinlainen uusi kulttuurinen kahtiajako kahteen erilliseen alueeseen, Slovakiaan ja Tsekkiin.

Ukrainan tilanne ja Prahan kevät – mitä samaa niissä on?

Edellä oli lyhyt kuvaus tapahtumista Neuvostoliiton ja Tšekkoslovakian välillä 1968. Vaikka Neuvostoliittoa ei fyysisesti enää ole olemassakaan, on siitä kuitenkin jäljellä vielä jonkinlainen ajatus. Esimerkiksi monessa mediassa Putinin toiminnan on tulkittu olevan verrattavissa Neuvostoliiton ajan toimintaan. Putinin on katsottu jopa haluavan palauttaa itselleen suuren Neuvostoliiton ja sen kunnian.

Ukrainan tapahtumissa on jotain samaa kuin Prahan keväässä. Venäjän etupiiriin kuuluva maa haluaa siirtyä entistä lähemmäs länttä. Se kävi jopa pari kuukautta sitten neuvotteluja EU:iin liittymisestä. Venäjän ideologiaan ei sovi, että sen etupiiriin kuuluva maa olisi osa länttä. Ukrainassa asuu kuitenkin Krimin alueella paljon venäläisiä, joten se on kokenut tehtäväkseen suojella heitä ja heidän etujaan. YYA:n kaltaista mandaattia toimille ei ole, mutta tällä kertaa oikeutus tulee siitä, että he ”tarvitsevat apua”, kuten Tšekkoslovakiankin kansalaiset aikanaan.

Ukrainassa on myös pyritty ajamaan poliittisia reformeja. Kansalaiset ovat osoittaneet mieltään kaduilla ja vaatineet todellista demokratiaa. Kansa ei halua, että presidentti valitaan laittomasti vaaleilla, joissa on todellisuudessa vain yksi ehdokas, kenellä on mahdollisuus voittaa. Demokratia tarjoaisi myös aidon mahdollisuuden kansalaisyhteiskunnan toiminnalle. Tällä hetkellä sitä mahdollisuutta ei ole Ukrainassa, kuten ei ollut Tšekkoslovakiassakaan.

Muutoshalu antaa siis mandaatin Venäjälle toimia. Omaan etupiiriin kuuluva alue ei voi lipsua idän blokista. Täten se sai lähettää sinne tankit ilman kenenkään lupaa. Myös länsimaiden toiminta vaikuttaa täsmälleen samalta kuin 1968, sillä ne tyytyvät tällä hetkellä lähinnä vain paheksumaan Venäjän toimintaa. Mitään konkreettista apua ei vaikuttaisi olevan tulossa, vain paheksuntaa ja erilaisia ”taloudellisia pakotteita”, joita ei välttämättä edes toteuteta, koska Venäjä on liian tärkeä kauppakumppani monelle nykyisessä globaalissa maailmassa.

Loppukriisin seuraaminen tuleekin olemaan mielenkiintoista. Voi olla, että orastava kansannousu tukahdutetaan ja tilanne muuttuu entiseksi. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että länsi ei ole toimimassa Venäjällä. Historia saattaa siis jopa toistaa itseään.

Lue myös: Jalkapallon avulla vahvistetaan diktaattorien valtaa.

Lähteet:

Ello (toim.), Paul (1968). Control Committee of the Communist Party of Czechoslovakia, “Action Plan of the Communist Party of Czechoslovakia (Prague, April 1968)” in Dubcek’s Blueprint for Freedom: His original documents leading to the invasion of Czechoslovakia. William Kimber & Co.

Leppänen, Veli Pekka (1999): Kivääri vai äänestyslippu: Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964–1970. Edita, Helsinki.

Williams, Kieran (1997): The Prague Spring and its Aftermath: Czechoslovak Politics, 1968–1970. Cambridge University Press.