Vaalirahoitus vääristää vaalituloksia – vaalirahakatto mahdollistaisi tasapuolisemman edustajajakauman

Kunnallisvaalit 2021 lähestyvät kovaa vauhtia ja ehdokkaiden kampanjointi alkaa vähitellen lisääntyä. Lupauksia tehdään ja ehdokkaiden näkyvyys sekä mediassa että mainonnassa kasvaa jatkuvalla syötöllä. Vaaleihin liittyy kuitenkin eräänlainen näkyvyysvinouma, sillä rahan avulla ehdokkaat voivat saada jopa ”ansaitsemaansa enemmän” näkyvyyttä.

Jos totta puhutaan, niin tuntuu siltä, että esimerkiksi Kokoomus-puolueen saama äänimäärä 20 prosentin molemmin puolin kaikissa vaaleissa vaikuttaa kummalliselta, sillä puolue itsessään ajaa vain erittäin pienen prosentin asioita Suomessa. Tätä ajatusta tutkittuani päädyin edustuksen suhteen pariinkin hypoteesiin, miksi näin on. Yksi syy voisi olla kenties se, että kaikki äänestysikäiset eivät aina ymmärrä vaalien luonnetta.

Tässä kirjoituksessa käsiteltävä syy on kuitenkin toinen. Se on nimittäin vaalirahoitus – tai sen puute.

Vaalirahoitus koostuu pääosin kahdesta eri elementistä. Toisessa osana on Suomen valtio, joka jakaa eduskunnassa oleville puolueille aina tietyt summat rahaa vaaleja varten.

Toinen, eduskuntavaalien kaltaisissa henkilövaaleissa olennainen rahoituksen osa, on yksittäisten ehdokkaiden saama rahoitus. Tähän rahoitukseen lasketaan mukaan ehdokkaiden saamat lahjoitukset mm. yrityksiltä tai yksityisiltä tahoilta.

Vuoden 2015 parlamenttivaaleja tarkastellessa tilastoista löytyy erittäin suuri vinoutuma puolueiden välillä. Puolueiden kannatusluvut olivat seuraavat:

Keskusta (21,1 %), PS (17,65 %), Kokoomus (18,2 %), SDP (16,5 %),  Vihreät (8,5 %) ja Vasemmistoliitto (7,1 %).

Vuoden 2015 vaalirahoituslukemat ovat kovaa katsottavaa suurien puolueiden osalta. Tilaston löydät täältä. 15 eniten rahoitusta saaneen henkilön joukosta löytyy Antti Rinnettä lukuun ottamatta 14 Kokoomuksen, Keskustan ja RKP:n ehdokasta. Näistä yhdeksän oli ehdolla Kokoomuksen listoilla. Eniten näiden neljän suuren ja vanhan puolueen ulkopuolelta rahoitusta saanut oli Vasemmistoliiton Risto Kalliorinne (Oulun vaalipiiri), joka sai vaaleissa rahoitusta 31 000 euroa, eli noin parikymmentä tonnia vähemmän kuin yksikään 15 eniten rahaa saaneesta ehdokkaasta.

Tilastojen tarkastelusta päästäänkin juuri itse asiaan, eli rahoituksen vaikutukseen ehdokkaiden läpipääsyssä. Suurin osa enemmän rahoitusta saaneista ehdokkaista kuului juuri Kokoomukseen tai Keskustaan, kun taas vähemmän rahoitusta saaneita oli mm. Perussuomalaisissa, Vasemmistossa ja Vihreissä. Rahalla vaikuttaisi saavan näkyvyyttä, ja kuten kaikki tietävät, nykyaikana näkyvyys ja mediahuomio tuntuvat olevan jopa tärkeämpiä kuin itse harjoitettu politiikka. Sama pätee monella muullakin yhteiskunnan osa-alueella – esimerkiksi televisiossa mainostettavia tuotteita ostetaan huomattavasti enemmän kuin tuotteita, jotka vain sattuvat olemaan kaupan hyllyillä tai joita mainostetaan kevyesti kadunvarsilla.

Tylysti sanottuna vaalien alla ihmiset tuppaavat usein ostamaan tuotteen sen näkyvyyden, ei kykyjen perusteella. Näin suuri vinouma esimerkiksi Kokoomuksen ja monen pienen puolueen välillä johtaakin mielestäni väistämättä siihen, että Kokoomus saa kenties enemmän ääniä vaaleissa, kuin mitä se olisi sen puolueohjelmalla tai yksittäisten edustajien mielipiteitä kuunnellessa ansainnut.

Tilastoidun vaalirahoituksen lisäksi täytyy muistaa, että esimerkiksi EK tai muut lobbaavat tahot rahoittavat suuresti oikeistopuolueiden vaalikampanjoita epäsuorasti omien kanaviensa kautta. Lisäksi medianäkyvyys on usein saatavissa vain maineen ja rahoituksen kautta, joten siitä syystä monesti varakkaat tahot saavat mielipiteensä iltapäivälehdissä useammin julki kuin vaikkapa vasemmiston edustajat.

Samalla voidaan miettiä, mikä olisi viime vaaleissa ollut pienempien puolueiden osuus, jos heillä olisi taustalla samanlainen rahoitus kuin mitä vaikkapa Kokoomuksella ja Keskustalla olisi ollut. Nämä puolueet, kuten Perussuomalaiset, Vihreät ja Vasemmisto, saivat oman äänisaaliinsa kohtalaisen ylös enemmän poliittisen ohjelmansa avulla kuin rahoituksella. Jos äänestyskäyttäytyminen noudattaisi enemmän äänestäjien mielipiteitä ja kansan enemmistöä, Kokoomus tai Keskusta nykypolitiikalla eivät olisi olleet mukana hallituksessa.

Tulevaisuudessa meno tulee luultavasti pysymään samana. Näin ollen jokaisen kansalaisen omana tehtävänä on unohtaa jatkuva ”informaatio”tulva mediassa ja selvittää itsenäisesti, mitä kukakin puoluea tarjoaa juuri itselle.

Samalla vaalirahoitukseen tulee saada jonkinlainen maksimisumma, jotta tulevissa vaaleissa edustajisto edustaisi paremmin läpileikkausta kansasta, eikä pelkästään varakasta eliittiä. Sama pätee niin kunnallisvaaleissa kuin eduskuntavaaleissa.

Talous edellä -ajattelu ei saa ohjata koronatoimia

Vuoden 2020 ehdottomasti puhutuin aihe on ollut koronavirus, joka on aiheuttanut globaalilla tasolla ennennäkemättömiä toimenpiteitä ja valtioiden rajojen sulkemista sekä yritysten toiminnan rajoitusta. Eri valtioissa on otettu eri linjauksia asian suhteen, mutta Suomi on ollut yksi parhaiten ihmishenkiä suojellut valtio. Rajoitustoimenpiteet ovat tähdänneet siihen, että ihmishenkien menetyksiä tulisi mahdollisimman vähän, ja näin ollen esimerkiksi yritysten toimintaa rajoitettiin rajustikin pitkin alkuvuotta ja kesää.

Mielestäni tämän pitäisi olla inhimillisestä näkökulmasta maassa kuin maassa ainoa ja oikea lähestymistapa. Ihmishenkien menetystä ei voida mitata rahassa ja vaikka kuolemat ovat ”vain lukuja tilastoissa”, on niiden taustalla kuitenkin paljon inhimillistä tragediaa ja kärsiviä perheitä sekä ystäviä. Suomen BKT otti luonnollisesti kolausta rajoitustoimenpiteiden takia, mutta toisaalta samalla säästyttiin suurelta määrältä ihmisuhreja. Tästä voidaan kiittää vasemmistolaista hallitusta, joka päätti ottaa tämän lähestymistavan ja noudattaa virkamiesten suosituksia.

Kaikissa maissa ei ole otettu samaa lähestymistapaa. Maailmalla tartuntoja on tällä hetkellä yli 29 miljoonaa kappaletta ja kuolleita 900 000! Esimerkiksi hyvin talousorientoituneessa kapitalismin mallimaassa USA:ssa, jossa rajoituksiin ei juuri talous edellä -periaatteen takia ole ryhdytty, tartuntoja on yli 6,5 miljoonaa ja kuolleitakin lähes 200 000. Miksi tällainen inhimillinen kärsimys oikeutetaan talouden nimissä? Kuolleissa on paljon matalapalkka-aloilla työskenteleviä ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuuksia olla etätöissä ja USA:n kaltaisissa maissa myös niitä, joilla ei ole varaa ottaa sairausvakuutusta ja mennä hoitoihin altistumisten takia.

Suomessa saamme kiittää onneamme siitä, että vallassa on ollut vasemmistolainen hallitus. Ihmisuhrien määrä on jäänyt todella vähäiseksi, ja ”kaiken maailman dosentteihin” on uskottu ja toimiin tartuttu välittömästi, kun niihin on annettu suositus. Annan hallitukselle täydet pisteet heidän toiminnasta, sillä talouskysymysten sijaan on menty inhimilliset arvot edellä. Näitä toivoisin omaksuttavan myös oikeistolaisissa piireissä.

Talouden kustannuksella tehdyt rajoitukset näkyvät toki ihmisten kukkaroissa ja työttömien määrän kasvussa. Tulevina vuosina tuleekin varmistaa, että väliaikaisesti tulotasonsa romahtaneet ihmiset saavat kohtuullisen toimeentulon. Eläkeläisten ja työttömien tulot pitää pitää inhimillisinä, eikä niitä erilaisin indeksijäädytyksin tai vastaavin toimin saa leikata, jotta mahdollisuudet elää inhimillistä elämää säilyvät. Samalla yrityksille tulee antaa tukea ja kehittää innovaatioita, joiden avulla yritystoiminta pysyy mahdollisena. Yritysten tulee kantaa myös oma vastuunsa koronapandemian torjumisessa, jotta toimintaympäristö säilyy mahdollisimman hyvänä vallitsevassa tilanteessa. Tästä olen puhunut aiemmin tässä artikkelissa.

Ihmishenkien säästäminen menee mielestäni AINA taloudellisten kysymysten ohi. Oikeistolaiselle kuolleet saattavat olla pakollinen paha tilastossa, kunhan talous säilyy. Kuitenkin monelle se on pahempi menetys kuin yksikään velkakierre tai yrityksen konkurssi. Nämä asiat kannattaa muistaa myös tulevaisuudessa puoluetta valittaessa.

Koronarajoitusten noudattaminen on sekä kuluttajien että yritysten etu

Viime aikojen uutisoinnissa on voitu nähdä jo pientä nousevaa trendiä koronatartuntojen suhteen. HUS varoitteli jo kasvavista tartuntamääristä ja viimeisimpinä uutisoitiin rippikoulussa ja Kouvolan Amarillossa esiintyneistä tartunnoista, jotka altistivat useampia ihmisiä mahdolliselle tartunnalle. Emme ole vielä voiton puolella, ja jokaisella on vastuu estää viruksen leviämistä.

Lue lisää: Koronarajoitukset unohdettu baareissa täysin

Ihmisten käytöksessä on näkynyt jo pidemmän aikaa huolestuttavia trendejä. Asiantuntijat kehottavat edelleen pitämään turvavälejä ja desinfioimaan käsiään, mutta todellisuudessa tämä toteutuu heikosti. Yhä useammin itsekin kauppaan mennessäni huomaan, kuinka kukaan ei desinfioi käsiään ja jonossa voi tuntea hengityksen niskassaan. Kaupoissa kehotetaan edelleen varovaisuuteen, mutta kansalaiset eivät jostain syystä tätä neuvoa noudata tai eivät siitä välitä. Toisaalta esimerkiksi valtionyhtiö Alko saa minulta toiminnastaan kehuja, sillä useat myyjät eivät päästä seuraavaa edes maksupäätteelle, ennen kuin edelliset ovat pakanneet tavaransa. Vastakkainen esimerkki löytyy Lidleistä, joista käsidesit ovat hävinneet kokonaan.

Sama asia on näkynyt yökerhoissa, baareissa ja ravintoloissa viimeisen parin viikon aikana. Aukioloaikojen ja asiakasmäärien rajoitusten poistaminen ovat käytännössä johtaneet siihen, että ihmiset ovat pitkän tauon jälkeen päätyneet jälleen viihteelle ja ovat täysin unohtaneet turvavälit ja hygienian. Baareihin astutaan sisään puhdistamatta käsiä, monessa paikassa jonotetaan vierekkäin tuntemattomien kanssa tiskille ja tanssilattiat täyttyvät toisilleen tuntemattomista ihmisistä.

Silloin kun kuluttaja ei ymmärrä ottaa tarvittavia varotoimenpiteitä, tulisi yritysten kantaa tässä kohtaa yhteiskunnallinen vastuunsa. Ravintoloiden ei tulisi välttämättä ottaa täydellä kapasiteetilla asiakkaita sisään. Jonotus yökerhoissa ja muissa tulisi olla ohjattua, ja viestintää pitäisi ylläpitää esimerkiksi kuulutuksin – muistakaa turvavälit ja hygienia. Nykyisellään näistä ei ole monessa paikassa tietoakaan, vaikka monella ovella, pöydällä ja tiskillä on ohjeet ja kehotukset hoitaa hygieniaa ja muistaa turvavälit. Jos konkretiaa ei ole ja mainontakin on tasoa ”palaamme normaaliin”, niin tilanne lähtee pian eskaloitumaan muun Euroopan tapaan ja palaamme takaisin tiukkoihin rajoituksiin. Aiempikin tilanne lähti liikkeelle pitkälti yökerhoista, joista etenkin pohjoisessa tuli turistien myötä viruslinkoja.

Uusi aalto ei ole kenenkään etu, joten meidän kuluttajien ja etenkin yritysten vastuulla on pitää huoli siitä, ettei uusi aalto ole yhtä paha kuin ensimmäinen.

Ei liene yhdenkään yrityksen etu, että liikkeet joutuisivat olemaan jälleen useamman kuukauden kiinni, eihän?

EU-jäsenyys tarjoaa Suomelle taloudellisen ja turvallisuuspoliittisen selkänojan

Blogit. Viime viikkoina Suomessa on puhututtanut paljon EU:n elvytyspaketti, jossa Suomi joutuu nettomaksajan rooliin. Keskustelu on kuitenkin turhan paljon polarisoitunut pelkän rahasumman ympärille ja populistien huudot köyhien etelävaltioiden rahoittamisesta ovat peittäneet alleen syyt Suomen maksamalle summalle, minkä lisäksi EU-jäsenyyden hyödyistä ei ole keskusteltu tarpeeksi.

Suomi joutuu maksamaan elvytysrahastoon vuoteen 2058 mennessä 6,6 miljardia, saaden samalla takaisin 3,2 miljardia euroa. Näin ollen Suomen osuus rahastosta on 3,4 miljardia tappiollinen. Tämä on luonnollinen lopputulos muutenkin, sillä Suomi on yksi EU:n varakkaimpia maita ja muutenkin nettomaksajan roolissa unionissa. Toisaalta Sanna Marin onnistui neuvottelemaan Suomelle edullisemman paketin kuin aiemmin oli tarkoituksena, joten siinä mielessä neuvottelutuloksia voidaan pitää onnistuneina. Tukipaketin tarkoitus on muutenkin elvyttää koronan runtelemaa unionin taloutta, mikä on myös Suomen etu, sillä Suomi tarvitsee sekä vientiä että tuontia EU-alueella.

Unioniin kuuluminen on Suomelle taloudellisesti merkittävä asia. Unionin vapaakauppasopimusten avulla Suomi pystyy viemään ja tuomaan haluamiaan tuotteita paljon halvemmalla, kuin ilman unionia olisi mahdollista. Samalla myös kansainvälisille yrityksille on houkuttelevampaa toimia Suomen maaperällä, sillä kriiseistään huolimatta euro luo vakaat toimintaedellytykset yrityksille ja takaa jatkuvuutta toiminnalle sekä helposti arvioitavat tulo- ja menoerät. Näistä asioista voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta se ei ole tämän kirjoituksen ydin.

Euroopan unionin jäsenyys on Suomelle taloudellisesti tärkeä asia, mutta unioni on kauppakumppanina tärkeä myös itäiselle naapurimaa Venäjälle. Nykyajan globaalissa kapitalistisessa maailmassa kaupankäyntiä ja kauppasuhteita harjoitetaan lähes kaikkien valtioiden kesken, ja EU onkin BKT:lla mitattuna maailman suurin talousalue. Länsinaapuri Venäjälle EU on yksi keskeisimpiä kauppakumppaneita, Ukrainan kriisin pakotteista huolimatta.

Turvallisuuspoliittisesti mietittynä EU-jäsenyys on Suomelle kriittisen tärkeä. Tilanne itänaapurissa on muuttunut viime vuosien aikana entistä murheellisemmaksi länsimaisen demokratian kannalta, ja käytännössä viime viikkojen lakimuutokset ovat sinetöineet presidentti Vladimir Putinille itsevaltiaan aseman yli vuosikymmeneksi. Venäjän geopoliittisella agendalla on epävirallisesti ainakin ollut laajentaa vaikutusvaltaa länteen sekä entisen Neuvostoliiton alueelle.

Suomi, Baltian maat ja Ukraina ovat olleet Euroopan maista ne kenties läheisimmät ja nationalistisen ideologian kannalta tärkeimmät kohteet. Ukrainan kriisin alettua vuonna 2014 Venäjä kohtasi EU:lta kovia pakotteita, mutta loppujen lopuksi kaupankäyntiä ei kokonaan voitu lopettaa, sillä Venäjä pystyi propagandallaan osittain jättämään epäselväksi sen, ketkä kävivät sotaa Itä-Ukrainassa. Venäjän kannalta Ukraina on tärkeä valtio sen takia, että siellä asuu suurehko venäjänkielinen vähemmistö, mutta myös sen takia, että maassa on muun muassa suurehkot öljyvarannot. Venäjän saamat haitat olivat todennäköisesti siis pienemmät kuin siitä saadut hyödyt.

Tästä päästään suoraan EU:n tuomiin hyötyihin. Ukraina ei ollut osa EU:ta eikä NATO:n jäsen, joten Venäjän toiminnoista ei voitu suoraan rangaista, eikä toisaalta suurempaa sotaa yksikään länsimaa olisi halunnut Euroopan alueelle. Vastaavasti Venäjän intresseissä olevat Baltian maat ja Suomi ovat EU:n jäseniä, joten jonkinlainen vastaava epäselvä ”sisällissota” tai muu johtaisi täysin eri skaalassa oleviin pakotteisiin ja mahdollisesti vastatoimiin sekä Unionissa että YK:ssa. Venäjä diskonttaa tässä kohtaa vahvasti tulevaisuuteen, sillä näiden maiden sisäiseen rauhaan koskeminen sotilaallisesti johtaisi valtaviin tulonmenetyksiin, mikä vastaavasti voisi jopa propagandan täyttämällä Venäjällä johtaa suurempiin talousongelmiin ja sisäisiin levottomuuksiin. Tästä syystä EU-jäsenyys suojaa näitä entisen Neuvostoliiton lähipiirissä olleita maita.

Suomen kohdalla maamme luonnonvaroista voisi saadakin jotain tuloja, mutta toisaalta, metsät ja pohjoisen malmit eivät olisi riittävä kompensaatio EU:lta tuleviin sanktioihin nähden. Vaikka Suomen armeija tuskin kestäisikään isänmaallisesta sotilaspropagandasta huolimatta montaakaan viikkoa, niin minkäänlaisen sodan aloittaminen EU-jäsenmaata kohtaan voisi laukaista sellaisen ketjureaktion globaalisti, jollaista Venäjä ei missään nimessä halua. Nykymaailmassa globaali kapitalismi, vaikkakin se aiheuttaa valtavasti epätasa-arvoisuutta, suojelee kuitenkin kansalaisia sotilaallisilta uhkilta paremmin kuin yksikään ydinohjus tai valtava armeija. Unionilla yhtenäistä armeijaa ei ole, mutta se ei sitä tarvitsekaan.

Tämän takia Suomen tulee pysyä EU:ssa. Taloudelliset ja geopoliittiset hyödyt ovat vain liian suuria luovutettaviksi. Ilman EU:ta Suomen itsenäisyyden menetys on vain yhden itäisen oikun päässä.

Asepalveluksen epätasa-arvoisuus on räikeä epäkohta yhteiskunnassa

Talvisodan hengelle -patsas Tampereella. Kuva: Santeri Kärki

Suomi on maailman mittakaavassa yksi tasa-arvoisimpia maita. Meillä on jo melko vapaa ilmapiiri eri seksuaalivähemmistöjen itseilmaisuille, naisilla on vähintään yhtäläiset oikeudet miesten kanssa, ja kielellisistä ja kulttuurillisista vähemmistöistä pidetään huolta. 

Suurin ongelma tasa-arvokeskustelun uskottavuudelle on kuitenkin räikein epäkohta, mitä koko valtiosta löytyy, eli miesten pakollinen asepalvelus. Jokainen yli 18-vuotta täyttänyt mies joutuu armeijan käymään, ellei ole jotain fyysistä tai henkistä vammaa tai jos henkilö on ahvenanmaalainen tai jehovan todistaja. Tämä sulkee täysin naissukupuolen ulos asepalveluksesta, toki hekin sinne vapaaehtoisesti saavat mennä. Viimeisimmässä saapumiserässä olikin hulppeat 500 naista.

YK:n ihmisoikeuksien yleisjulistus kieltää syrjimisen mm. sukupuolen, uskonnollisen vakaumuksen ja etnisen taustan perusteella, mutta silti Suomen perustuslakiin on kirjattu pykälä vain miehille pakollisesta asevelvollisuudesta.

Maanpuolustusvelvollisuus taas koskee myös naisia, mutta tähän velvollisuuteen päädytään vasta mahdollisessa sotatilanteessa.

Patriarkaatin viimeinen linnake?

Armeija on erittäin miesvaltainen instituutio, joka on jostain kumman syystä lähes koko kansan hyväksymä. Toki taustalla on ajatuksia sodasta ja oman maan puolustuksesta, mutta armeijan legitimointiin käytetyt argumentit ovat usein kuin suoraan 1800-luvulta tai 1900-luvun alusta. Silloin tasa-arvo pesi vain ideana harvojen hullujen päässä, mutta nykyaikana feminismin vapautettua naiset tasa-arvosta on tullut Suomessakin itsestäänselvyys. Silti meillä on yksi tällainen räikeä epäkohta, joka sortaa vähän alle 50 % kansalaisista.

Suurin tekijä tässä on vanhat, maskuliiniset arvot. Toisin kuin naisemansipaatiossa, armeijainstituution muutoksessa halu ei lähde sukupuolesta itsestään. Moni ”vanhan koulukunnan” mies pitää armeijaa edelleen paikkana, jossa pojista tehdään miehiä, ja armeijan käymättömät miehet ovat ”mikkihiiriä”. Miettikää, jos samaa sanottaisiin naisista, jotka eivät synnytä lapsia! Maskuliiniset arvot näkyvät vahvasti yli sukupolvien kulttuurissamme, sillä armeija on ”miesten paikka”, jossa naisilla ei ole sijaa eivätkä he pärjäisi siellä.

Toinen vahva tekijä räikeän epätasa-arvon ylläpitämiselle on yksinkertaisesti se, että upseerit ja armeijan leivissä palkkansa saavat tekijät kokevat tarpeelliseksi ylläpitää järjestelmää erilaisen propagandan ja toisaalta mutu-puheiden kautta. Korostetaan aina, kuinka maanpuolustus vaatii miehiä, miten naiset eivät pärjää tai miten kulurakenne muuttuisi kestämättömäksi, jos tilannetta muutettaisiin. Omat työpaikat ja toisaalta myös vaikutusvalta halutaan säilyttää, ja siihen pyritään luomalla uusia uhkakuvia sekä hiljentämällä vastapuolen ehdotukset. Tämän lisäksi sodasta hyötyvät osapuolet, kuten juuri palkkansa saavat upseerit tai vaikkapa asevalmistajat, haluavat luoda kuvaa sodasta ”isänmaallisena”, vaikka todellisuudessa sodassa on kyse jonkun sellaisen etujen ajamisesta, joka ei ole itse rintamalla mukana, vaan istuu jossain turvallisessa paikassa tekemässä voittoa.

Tosiasiassahan armeijalla ei luultavasti olisi mitään väliä sodassa, sillä kuolunuhreja ja tragediaa tulee joka tapauksessa valtavasti, ennen kuin joudutaan antautumaan. Mikäli tuntematon vihollinen hyökkäisi, nykyisten teknologisten innovaatioiden, kuten automaattisten dronejen käyttö, tekee sodasta vastustajalle lyhyen ja aiheuttaa kotimaalle suuren uhrimäärän. Ja täysin turhan takia.

Yksi piikki tasa-arvo-ongelmasta on pakko antaa myös feministiselle liikkeelle. Liike ajaa hienosti lasten, naisten ja seksuaalivähemmistöjen asemaa, mutta huolimatta alkuperäisestä tasa-arvoisesta ajattelusta miehet on unohdettu täysin tämän ongelman kohdalla. Siinä missä mediassa nostetaan kohu vaikkapa väärin perustein palkatusta yliopisto-opettajasta tai jonkun huolimattomasti lausumasta vanhoja arvoja korostavasta lauseesta, armeijan patriarkaalisia rakenteita ylläpitävästä asemasta ei jakseta kiinnostua. Kenties tämä menee osittain hedonistisen ”minulle parempi näin” -ajattelun piikkiin – eiväthän miehetkään halunneet aikanaan luopua ylivallastaan poliittisella kentällä.

Muutos kohti tasa-arvoa tulisi ottaa mahdollisimman pian joko luomalla palkka-armeija, tekemällä armeija vapaaehtoiseksi tai asettamalla kaikki yli 18-vuotiaat samalle viivalle sukupuolesta riippumatta. Nykyinen järjestelmä sorsii järkyttävästi miehiä, jotka yleensä menettävät vuoden elämästään lähes turhaan ja joskus toisenkin, sillä armeijassa harvoin on aikaa tai energiaa hankkia vaikkapa opiskelupaikkaa. Samalla jos mietitään mahdollista sotaa konseptina, nykyjärjestelmä suorastaan huutaa sitä, että miesten henki on paljon vähemmän arvokkaampi kuin naisen, vaikka se ei millään järjellä sitä tasa-arvoisessa yhteiskunnassa voi olla.

Loppuun vielä: Mietitäänpä kääntäen. Mitä sinä tekisit, jos naiset määrättäisiin pakolliseen asepalvelukseen ja miehet saisivat rauhassa suorittaa opintojaan tai tehdä töitä ilman palveluspakkoa? Tai jos sota tulisi ja naiset olisivat eturintamalla? Ei kuulosta tasa-arvoiselta.

Tasa-arvon kannalta on siis vielä yksi suuri este ylittämättä. Samalla ei kuitenkaan tule unohtaa pienempiä epäkohtia, joihin puuttuminen on vähintään yhtä tärkeää. 

Asenteet ilmastonmuutoksen torjuntaan pitää saada muutettua

Ilmastonmuutos on aihe, joka aiheuttaa paljon tunteita ja keskustelua tällä hetkellä sekä kansallisella että globaalilla tasolla. Suurin osa tutkijoista ovat sitä mieltä, että ilmastonmuutos on ihmisen aiheuttama, ja sen hidastaminen on meidän vastuullamme.

Ilmastontutkijat ovat jopa nostaneet ennustettaan ilmaston lämpenemisestä tulevaisuudessa, ja pahimmillaan parinkaan asteen nousu ei vielä riitä. Se johtaisi väistämättä ekokatastrofeihin, taloudellisiin kriiseihin ja todennäköisesti laajamittaiseen sotaan ihmisten taistellessa elintilasta. Silti denialisteja riittää paljon.

Jatka lukemista ”Asenteet ilmastonmuutoksen torjuntaan pitää saada muutettua”

Prahan kevät 1968 ja Ukrainan kriisi 2010-luvulla

Kylmän sodan aikaan 1960-luvulla lännessä oli paljon levottomuuksia, muun muassa radikaalien liikkeiden nousun takia. Samalla myös itäisellä, Neuvostoliiton vaikutuksen alaisella piirillä oli erinäistä muutosliikettä havaittavissa. Tsekkoslovakiassa muutokset johtivat erilaisiin reformeihin ja lopulta myös Neuvostoliiton interventioon alueella.

Artikkeli on julkaistu alun alkaen 30.1.2019.

Tšekkoslovakia oli melko kehittynyt valtio teollisesti ennen toista maailmansotaa ja sen päätymistä itäblokkiin 1940-luvun lopulla. Maan talouden kehitys oli hidasta ja se polki paikallaan 1960-luvun alussa, kun Neuvostoliiton säädelty ja kankea talouden koneisto ei sallinut maan teollisuuden kasvua resurssien kannalta optimaalisella tavalla. Taustalla olivat lähinnä Neuvostoliiton painotukset Tšekkoslovakian kannalta väärille teollisuuden aloille. Maassa suunniteltiinkin presidentti Antonin Novotnyn johdolla talouden reformi vuonna 1965 (reformi hyväksyttiin vuonna 1966, toimeenpano 1967), minkä myötä kansa alkoi vähitellen vaatia myös poliittisia muutoksia. Uudistukset tosin johtivat monenlaiseen vastustukseen niin Kommunistisen puolueen sisällä kuin myös muualla maassa, minkä myötä Novotnyn paikan presidenttinä otti lopulta Ludvik Svoboda.

Huhtikuussa 1968 Slovakian kommunistisen puolueen johtaja Alexander Dubcek julkaisi uudistusmielisen ohjelmansa, joka sisälsi muun muassa lehdistön oikeuksien laajentamisen, laajemman sananvapauden ja vapaamman liikkuvuuden. Ajatusten taustalla oli kuitenkin virallisesti sosialismi, sillä uudistuksia perusteltiin sillä, että yläluokasta vapautumisen lisäksi yksilöillä tulee olla myös muita vapauksia, joiden myötä ihmiset eivät ole enää sidoksissa luokkaan. Uudistuksilla ei haluttu hyökätä varsinaisesti Neuvostoliiton periaatteita vastaan – moni poliitikko joutui täten varomaan sanojaan kannattaessaan uudistuksia – vaan tarkoitus oli lähinnä osoittaa, että jotkin kommunismin periaatteista olivat aikansa eläneitä. Uudistuksilla pyrittiin myös poliittisten puheiden mukaan pääsemään niskanpäälle kamppailussa kapitalismia vastaan.

Alun perin reformien tarkoitus oli edetä hitaasti ja niiden oli tarkoitus olla sosialistisen puolueen valvonnassa. Tämä ei kuitenkaan täysin toteutunut, sillä ajalle tyypilliset radikaalit liikkeet omaksuivat ajatukset nopeasti ja pääsivät ajamaan niitä eteenpäin osittain hallitsemattomasti. Sananvapaus ja etenkin sensuurin katoaminen (virallisesti heinäkuun lopussa) antoivat näille uusille toimijoille mahdollisuuden päästä ääneen ilman rangaistuksia. Ennen sensuurin poistamista kaikki lehdistön toiminta oli avointa vain niille, jotka olivat ”oikeassa” eli puhuivat Neuvostoliiton parhaaksi katsomalla tavalla, nyt tilanne oli avoimempi ja mielipidekenttä laajeni.

Avoimempi kenttä mahdollisti myös opposition äänen saamisen kuuluviin, mikä herätti osaltaan kommunistisen puolueen huolen siitä, tapahtuisiko reformi tosiaan vain heidän valvovan silmänsä alaisuudessa. Näiden huolten lisäksi oppositio sai myös mahdollisuuden kritisoida hallituksen toimintaa. Siihen ei kuitenkaan puututtu, sillä reformeja haluttiin todellisesti ajaa eteenpäin. Lisäksi monet poliittiset toimijat kiistelivät pitkään siitä, mikä on oikea talouden toimintamuoto. Osa halusi enemmän sosialistista talouspolitiikkaa, toisaalta uudistusmieliset olivat vahvasti sosialismin ja kapitalismin sekoituksen kannalla.

Neuvostoliiton reaktio

Samalla kun politiikan uudistuminen johti uudenlaiseen keskusteluun maan sisällä, syntyi myös osalle toimijoille huoli siitä, miten kommunismin käy, mikäli uudistukset leviävät entistä laajemmalle. Neuvostoliiton sisällä oli erilaisia reaktioita Tšekkoslovakian tapahtumiin. Muun muassa Unkarissa uudistuksia seurattiin mielenkiinnolla ja niitä jopa kannatettiin osittain. Maaliskuun lopussa vuonna 1968 pidetyssä Varsovan liiton tapaamisessa Tšekkoslovakian suunnittelemat reformit asetettiin useiden kysymysten alaisuuteen, mutta niille ei varsinaisesti tehty mitään, sillä konkreettista evidenssiä muun muassa Neuvostoliitosta irtaantumiselle ei ollut. Huoli Tšekkoslovakian ajautumisesta demokratian tielle oli tosin olemassa.

Heinäkuussa 1968 Neuvostoliitto yritti pysäyttää tai ainakin rajoittaa uudistusten syntymistä. Tämän saavuttamiseksi käytiin keskusteluja valtioiden välillä Slovakian alueella. Neuvotteluissa Dubcek vakuutteli maan pysyvän uskollisena Neuvostoliitolle, eikä se yrittäisi tehdä minkäänlaista vallankumousta. Neuvottelujen myötä Neuvostoliitto taipui eräänlaiseen kompromissiin ja suostui vetämään joukkojaan pois Tšekkoslovakiasta. Tämä vaati sen, että maa suostui kitkemään anti-sosiaalisia taipumuksia, lupautui olemaan uskollinen Varsovan liitolle ja suostui estämään demokraattisten puolueiden nousua. Samalla lehdistön toiminta tuli ottaa jälleen tiukempaan valvontaa. Neuvostoliiton armeija vetäytyikin Tšekkoslovakiasta Bratislavan konferenssin jälkeen elokuussa 1968, kun Tšekkoslovakia suostui toteuttamaan edellä esitetyt vaatimukset.

Syyskuussa 1968 Neuvostoliiton kärsivällisyys oli kuitenkin lopussa. Uudistusten kitkeminen ei ollut tarpeeksi vahvaa ja anti-sosialististen voimien leviäminen oli jatkunut. Samalla pelättiin myös uudistusten leviävän muihin itä-blokin maihin. Tämän takia Neuvostoliitto päätti Varsovan liiton avulla miehittää Tsekin. Tälle miehitykselle annettiin jälkikäteen oikeutus Neuvostoliiton median kautta, kun se julkaisi keksittyjä avunpyyntöjä, jotka olivat muka tulleet Tšekkoslovakian valtion johtajilta. Tähän pyyntöön vastaaminen taas perustui Neuvostoliiton alueiden keskinäiseen ystävyys- ja avunantosopimukseen, joten tämän myötä joukkojen siirtyminen alueelle ”avunannon” takia oli myös virallisesti oikeutettua ja noudatti sopimuksia. Taustalla vaikutti myös Breznevin oppi, jonka mukaan Neuvostoliitolla on oikeus puuttua niiden maiden sisäiseen tilanteeseen, jotka ovat luisumassa kohti kapitalismia.

Miehitys oli nopeasti ohi. Se alkoi 20.8.1968 yöllä ja päättyi jo seuraavana päivänä. Noin 200.000 sotilaan joukko siirtyi maahan ja otti sen haltuunsa. Valtaus päättyi jo 21.8 aamulla. Konfliktissa kuoli arviolta 72 slovakkia ja Tsekkiä, minkä lisäksi lähes 500 sai vakavia vammoja. Valtaus sujui pääosin rauhallisissa merkeissä, sillä armeija ei vastustellut ja Dubcek kielsi vastarinnan. Vastarinta oli hajanaista ja tapahtui lähinnä ääriaineksen toimesta. Osa vastarinnasta oli myös lähinnä tuen osoittamista Svobodalle ja Dubcekille, muun muassa osa kylistä vaihtoi nimekseen Dubcek hämätäkseen neuvostojoukkoja.

No alt text provided for this image

Kansalaiset vastustivat Varsovan liiton joukkoja. Kuva: Reijo Nikkilä, Public domain, via Wikimedia Commons

Invaasio johti useisiin protesteihin niin Tšekkoslovakiassa kuin muissakin maissa. Tšekkoslovakiassa järjestettiin väkivallattomia mielenosoituksia, minkä lisäksi maahan tulleille sotilaille tehtiin vaikeaksi löytää kaupunkeja piilottamalla tiekyltit. Vastustuksen kiihtyessä myös Neuvostoliitto joutui hieman taipumaan ja päästi Dubcekin vapaaksi ja antoi tämän jopa toteuttaa nimellisesti reformeja pienemmässä mittakaavassa. Tosin 1969 hänet erotettiin toimestaan ja sijoitettiin vähemmän merkittäviin tehtäviin. Romaniassa Varsovan liiton toiminnat lytättiin täysin ja Albania vetäytyi Varsovan liitosta, sillä sen mielestä hyökkäys oli sosialistista imperialismia. Suomessa tapahtumat johtivat poliittiseen myllerrykseen ja muun muassa SKP jakautui sisäisesti kahtia niihin, jotka kannattivat ja niihin, jotka vastustivat Neuvostoliiton aktia. Tosin Suomessa tapahtumiin otettiin vähän kantaa julkisesti johtuen Paasikiven-Kekkosen linjasta, jonka mukaan Suomen tuli säilyttää hyvät ja luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon. Täten tuomitsevat lauseet olisivat voineet heikentää maan suhteita itään. Suurin osa läntisistä maista paheksui toimintaa välittömästi sen alettua, mutta mitään konkreettisia toimia ei laitettu alulle Tšekkoslovakian auttamiseksi.

Syksyllä 1968 Tsekkoslovakian johto joutui allekirjoittamaan niin sanotun Moskovan sopimuksen. Tämän sopimuksen myötä Varsovan liiton joukot saivat luvan jäädä maahan, minkä lisäksi johto pääsi vapaaksi Moskovasta ja sai palata takaisin Prahaan. Samalla maassa alettiin toteuttaa ”normalisoivaa” politiikkaa, mikä käytännössä tarkoitti jo suoritettujen reformien alasajoa ja paluuta vanhaan järjestykseen. Esimerkiksi jo syyskuussa 1968 syntyi laki median sensuurista. Marraskuussa maan hallitus kielsi mediaa esittämästä negatiivista kantaa Neuvostoliiton tekemään valtaukseen. Kaikki eivät tätä ohjetta noudattaneet ja muun muassa ”Reporter”-lehden julkaisu kiellettiin kuukaudeksi. Maaliskuussa 1969 täyteenpantiin täydellinen sensuuri maahan, mikä taas tarkoitti sitä, että normalisaation peruuntuminen tehtiin toistaiseksi mahdottomaksi. Reformien palautuksen jälkeen ainoa näkyvä muutos oli jonkinlainen uusi kulttuurinen kahtiajako kahteen erilliseen alueeseen, Slovakiaan ja Tsekkiin.

Ukrainan tilanne ja Prahan kevät – mitä samaa niissä on?

Edellä oli lyhyt kuvaus tapahtumista Neuvostoliiton ja Tšekkoslovakian välillä 1968. Vaikka Neuvostoliittoa ei fyysisesti enää ole olemassakaan, on siitä kuitenkin jäljellä vielä jonkinlainen ajatus. Esimerkiksi monessa mediassa Putinin toiminnan on tulkittu olevan verrattavissa Neuvostoliiton ajan toimintaan. Putinin on katsottu jopa haluavan palauttaa itselleen suuren Neuvostoliiton ja sen kunnian.

Ukrainan tapahtumissa on jotain samaa kuin Prahan keväässä. Venäjän etupiiriin kuuluva maa haluaa siirtyä entistä lähemmäs länttä. Se kävi jopa pari kuukautta sitten neuvotteluja EU:iin liittymisestä. Venäjän ideologiaan ei sovi, että sen etupiiriin kuuluva maa olisi osa länttä. Ukrainassa asuu kuitenkin Krimin alueella paljon venäläisiä, joten se on kokenut tehtäväkseen suojella heitä ja heidän etujaan. YYA:n kaltaista mandaattia toimille ei ole, mutta tällä kertaa oikeutus tulee siitä, että he ”tarvitsevat apua”, kuten Tšekkoslovakiankin kansalaiset aikanaan.

Ukrainassa on myös pyritty ajamaan poliittisia reformeja. Kansalaiset ovat osoittaneet mieltään kaduilla ja vaatineet todellista demokratiaa. Kansa ei halua, että presidentti valitaan laittomasti vaaleilla, joissa on todellisuudessa vain yksi ehdokas, kenellä on mahdollisuus voittaa. Demokratia tarjoaisi myös aidon mahdollisuuden kansalaisyhteiskunnan toiminnalle. Tällä hetkellä sitä mahdollisuutta ei ole Ukrainassa, kuten ei ollut Tšekkoslovakiassakaan.

Muutoshalu antaa siis mandaatin Venäjälle toimia. Omaan etupiiriin kuuluva alue ei voi lipsua idän blokista. Täten se sai lähettää sinne tankit ilman kenenkään lupaa. Myös länsimaiden toiminta vaikuttaa täsmälleen samalta kuin 1968, sillä ne tyytyvät tällä hetkellä lähinnä vain paheksumaan Venäjän toimintaa. Mitään konkreettista apua ei vaikuttaisi olevan tulossa, vain paheksuntaa ja erilaisia ”taloudellisia pakotteita”, joita ei välttämättä edes toteuteta, koska Venäjä on liian tärkeä kauppakumppani monelle nykyisessä globaalissa maailmassa.

Loppukriisin seuraaminen tuleekin olemaan mielenkiintoista. Voi olla, että orastava kansannousu tukahdutetaan ja tilanne muuttuu entiseksi. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että länsi ei ole toimimassa Venäjällä. Historia saattaa siis jopa toistaa itseään.

Lue myös: Jalkapallon avulla vahvistetaan diktaattorien valtaa.

Lähteet:

Ello (toim.), Paul (1968). Control Committee of the Communist Party of Czechoslovakia, ”Action Plan of the Communist Party of Czechoslovakia (Prague, April 1968)” in Dubcek’s Blueprint for Freedom: His original documents leading to the invasion of Czechoslovakia. William Kimber & Co.

Leppänen, Veli Pekka (1999): Kivääri vai äänestyslippu: Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964–1970. Edita, Helsinki.

Williams, Kieran (1997): The Prague Spring and its Aftermath: Czechoslovak Politics, 1968–1970. Cambridge University Press.

Miksi duunarit vihaavat AY-liikettä, vaikka se puolustaa heitä?

Suomessa vallitsee tällä hetkellä työmarkkinoiden osalta jännittynyt ilmapiiri, kun postin lakossa ei ole vieläkään saatu sovintoa aikaan. Kamppailu heijastaa muutenkin suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuutta työehtojen pitävyyden suhteen.

Posti haluaisi siirtää lajittelijansa PAU:n sopimuksesta Medialiiton sopimuksen alaisuuteen, mikä laskisi työntekijöiden ennestään matalia palkkoja arviolta jopa 30-50 %. Tämä taas johtaisi siihen, että moni joutuisi tekemään todennäköisesti jopa kahta työtä tai nostamaan palkkansa päälle tukia. Tämä ei ammattiliitoille kelpaa, ja siitä syystä jopa 10 000 postin työntekijää on lakossa. Tänään lakot ovat levinneet laajemmalle muun muassa kuljetusalalle ja satamiin, ja tulevina päivinä lakkojen leviämisen vaara muillekin aloille kasvaa entisestään.

Nyt pääsemmekin sitten otsikon aiheeseen. Sosiaalisessa mediassa keskustelua seuranneena ihmettelen suuresti ihmisten empatiakyvyttömyyttä ja ay-vastaisuutta. Lakko nähdään monin paikoin AY-liikkeen syynä, ja he vain ajavat omia etujaan ja pyrkivät pilaamaan muiden elämää, kun esimerkiksi bussit eivät kulje tai kaljat uhkaavat loppua kaupasta. Moni kuitenkin unohtaa parikin tärkeää asiaa tässä keskustelussa.

Ensinnäkin, on olemassa myös vastapuoli, eli työnantajajärjestöt, jotka myös itsekkäästi ajavat omaa etuaan eli tässä tapauksessa palkkojen leikkaamista (leikkausvaikutukset siirtynevät suoraan bonuksiin ja muihin johtoportaan etuihin). Toisekseen, ihmiset eivät tunnu käsittävän, että kyseessä ei ole postin työntekijöiden itsekkyys tai yksittäinen tapaus – vastaavanlaista shoppailua on harrastettu enenevissä määrin muillakin aloilla, ja jos valtio-omisteinen yhtiö sallisi tämmöisen, ilmiö varmasti leviäisi entisestään muillekin aloille.

Somekansalaiset ja varmaankaan muutkaan ay-liikkeestä valittavat eivät ymmärrä, että tässä puolustetaan myös heidän etujaan. Mikäli täältä voidaan leikata noin radikaalisti palkkoja, miksi ei myös muilla aloilla tehtäisi samaa? Se voi olla, että pian ay-liikettä haukkunut duunari joutuu itse samanlaiseen tilanteeseen, missä hänen työehtosopimus siirretään toiselle liitolle, ja kohta ennen 20e/tunti tienannut henkilö tienaakin enää keskimäärin 11e/tunti, tehden kuitenkin yhtä pitkiä päiviä. Yleensä nämä asiat ymmärretään, kun on liian myöhäistä, eli sitten kun se sattuu omalle kohdalle.

Media on paljon demonisoinut ay-liikettä ja ylistänyt työnantajia, ja se näkyy kansan yleisessä asenteessa ay-liikettä kohtaan. Historiallinen jatkumo on samalla unohdettu lahjakkaasti, sillä ilman ay-liikettä elettäisiin luultavasti oikeistolaisessa utopiassa, jossa työntekijät tekevät 14 tunnin työpäiviä parin euron tuntipalkalla ilman mitään irtisanomissuojaa tai mahdollisuutta vaikuttaa työn ajankohtiin. Jokainen voi vaikka lukea itse Wikipediasta tai kirjoista, missä jamassa ihmisten vapaa-aika ja oma talous olivat ennen ay-liikkeen aikaa.

Joten, seuraavan kerran kun haukut ay-liikettä, muista tarkistaa se, minkä takia ay-liike on olemassa ja ketä varten. He ajavat juuri SINUN etujasi, duunari!

Aktiivimallin poistaminen hyödyttää kaikkia

Viime aikoina mediassa on paljon puhuttu niin sanotusta aktiivimallista, jonka Juha Sipilän johtama porvarihallitus lanseerasi hallituskautensa aikana. Malli törmäsi usein perustuslakiin, mutta se saatiin lopulta runnottua väkisin läpi asiantuntijoiden varoitteluista huolimatta.

Aktiivimallissa oli kyse siitä, että työnhakija velvoitetaan hakemaan työtä ja joko käymään 18 tuntia töissä tai olemaan kursseilla vaadittu määräaika. Työksi lasketaan vain TES:n mukaan tehty työ, eli esimerkiksi naapurin ruohikon leikkaamista ei tähän aktiivisuuteen lasketa.

Aktiivimalli oli, kuten useat asiantuntijat varoittelivatkin, täysi farssi. Arvioitaessa aktiivimallin toimintaa jo väliraportissa todettiin, ettei se lisännyt työllisyyttä oikeastaan ollenkaan ja loppuraportissa tuomio oli sama. Kyseisessä mallissa pitkäaikaistyöttömille ainoa tulos oli oikeastaan vain tukien leikkaantuminen, sillä heitä ei töihin pakotteista huolimatta otettu. Lisäksi aktiivimalli heikensi näiden ihmisten toimeentuloa siten, että toimeentulotukimenot kasvoivat. Hallitus ei ymmärtänyt tai ei halunnut ymmärtää, että työpaikkoja ei yksinkertaisesti ollut tarjolla kaikille työttömille. Tähän väliin iskivät myös erilaiset kurssien järjestäjät, jotka järjestivät kursseja, joissa opetellaan vaikkapa kättelemään tai hyppäämään tuolin päältä kohti työelämää. Kurssit eivät auttaneet ketään työllistymään, mutta kurssien vetäjät tienasivat hyvät rahat humpuukilla, ja aiheuttivat lisäkuluja veronmaksajille. Lisäksi ongelmana oli se, että esimerkiksi syrjäseuduilla ei ole työtä yhtä paljoa kuin kasvukeskuksissa, ja välimatkat jonkun parin tunnin keikan takia olisivat aiheuttaneet monesti työttömille enemmän kuluja kuin tuloja

Aktiivimallin kuoppaaminen on vain yksi lukuisista toimista, joita nykyinen hallitus on joutunut tekemään edellisen hallituksen säädettyä lakeja ja asetuksia pikavauhdilla välittämättä seurauksista. Nyt työttömät pystyvät jälleen hakemaan vapaasti itselleen sopivaa työtä. Se, että aktiivimallia ei ole, ei tarkoita kuitenkaan sitä, että työtön voisi vain lojua kotona – työttömyysetuuksia voidaan edelleen leikata tarpeen vaatiessa.

Valitettavasti aktiivimalli saattoi kuitenkin aiheuttaa lisää stressiä, nöyryytystä ja velkaantumista jo valmiiksi vaikeassa asemassa oleville.

Toivottavasti hallitus pystyy toteuttamaan esimerkiksi palkkatuetun työn tekemisen lisäämisen, sillä se on paljon parempi tapa työllistää oikeasti ihmisiä kuin malli, jossa tukia vain leikataan, vaikka töitä ei ole.

%d bloggaajaa tykkää tästä: